Kirjamessupostaus II: Kuinka paljon kaikkea kivaa voikaan mahtua yhteen messuviikonloppuun?

Tänäkin vuonna olin selannut etukäteen messulehden hiirenkorville ja merkinnyt sinne punakynällä kaikki ne keskustelut, joita haluan käydä kuuntelemassa. Hieman ongelmia tosin tuotti se, että osa ohjelmista oli päällekkäisiä, enkä oikein voinut kahtiakaan jakautua.  Esimerkiksi sunnuntaina samaan aikaan puhuivat niin monen suomalaisen rakastama kirjailija-kuvittaja Kristiina Louhi sekä uudempi suosikki Pasi Pitkänen. Kuuntelin sitten ensin vartin verran, kun Paula Halkola haastatteli Pitkästä, jonka jälkeen säntäsin seuraamaan, miten Saara Tiuraniemi haastatteli Louhea.

Lasten alueen Potter-bussilla oli maaginen tunnelma ja velhomaisia tyyppejä.

Pitkäsen kuvitustyylissä on mielestäni jotain sarjakuva- ja pelimäistä, enkä yllättynytkään yhtään, kun hän kertoi työskennelleensä ennen Roviolle ja päätyneensä lastenkirjakuvittajaksi hieman sattumalta, kun Timo Parvela pyysi häntä kuvittamaan Pate-kirjojaan. Tänä vuonna Pitkänen teki myös kokonaan oman kuvakirjan Kadonneiden eläinten saaren, jonka teemana ovat sukupuuttoon kuolevat/ kuolleet eläimet ja niiden pelastaminen. Halkola ja Pitkänen pohtivat, että vaikka Pitkäsen kuvituksissa on välillä aika suuria ja välillä hurjiakin teemoja, ovat kuvakirjat kuitenkin niitä turvallisia ympäristöjä lapselle käsitellä suuria tunteita ja aiheita.

Pasi Pitkänen ja Paula Halkola (WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö

Pitkänen on siis vielä kuvakirjailijana ja kuvittajana kohtalaisen uusi tekijä, mutta Kristiina Louhi ja hänen kuvituksensa ovat varmasti tavalla tai toisella tuttuja lähes kaikille nykyvanhemmille. Hänen tekemiään herkkiä kuvia löytyy esimerkiksi meidän neuvolamme seiniltä, eli hänen kuvituksensa ovat todella lähteneet elämään lastenkirjojen sivuilta. Minun lapsuudessani häneltä julkaistiin Aino-sarjaa, ja nykyään Louhi kirjoittaa ja kuvittaa Tomppa-kirjoja (kirjoja esittelyssä täällä ja täällä). Lisäksi hän on tehnyt kuvituksia moniin muihin teoksiin.

Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi ja Kristiina Louhi

Kuten Tiuraniemikin totesi, kuvaa Louhi lapsen maailmaa rauhallisella tavalla ja herkällä tavalla. Louhi itse paljasti, että vaikka hänen hahmonsa ovat pelkistettyjä, hän piirtää ja pyörittää todella kauan hahmoja, jotta heidän katseensa ja ilmeensä on juuri sellainen, että ne ilmentävät oikealla tavalla hänen haluamiaan tunteita. Uudet kuvakirjat hän työstää kuulemma aina sana ja tarina edellä, ja paljastipa Louhi jopa sen, että yksi uusi Tomppa-tarina on jo muotoutunut hänen päässään lähes valmiiksi!

Mutta palataanpa vielä ensimmäiseen messupäivääni eli perjantaihin. Aloitin siis tämänvuotisen messuiluni perjantaina aamupäivällä, ja mukanani minulla oli reilu vuoden ikäinen vauvamme, eli etenimme perjantaina hänen tahtiinsa. Taapero jaksoi ihmetellä messuvilinää muutaman tunnin ajan, joihin mahtui sekä ostosten tekemistä (kirjoja lapsille) että parin kirjaesittelyn kuuntelemista Lasten alueella.

Maija Nuorteva lukee Räyhä Rapua innokkaille päiväkotilapsille

Emme aluksi meinanneet löytää Tarina-lavalle, joka oli piilotettu lastenalueen telttaan, mutta lopulta ehdimme paikalle kuuntelemaan, kun Maija Nuorteva esitteli ryhmälle päiväkotilapsia ja joukolle aikuisia uutta tunnetaitojen opetteluun tehtyä Ympyräiset-kirjasarjaa ja sen oheistuotteita. En voi kuin ihailla, miten hienosti pienet päiväkotilapset istuivat kuuntelemassa, kun Nuorteva luki heille Räyhä Rapu -kirjaa. He myös lauloivat Nuortevan johdolla sarjaan kuuluvia lauluja, ja lopuksi eräs pikkupoika viittasi ja pyysi, että he saisivat kuulla vielä toisenkin kirjan. Nuortevan jälkeen lavalla esiintyi Juhani Känkänen, joka kertoi Apo-kirjojen synnystä ja esitti Apo lauluja. Ainakin meidän taaperoomme laulut upposivat, ja hän joraili Apon perheen toilailuita käsittelevien laulujen tahdissa aivan innoissaan.

Apo Apponen laulutuokio

Lauantaihin mahtuikin sitten ohjelmaa laidasta laitaan: Aloitin päiväni kirjabloggareiden messubrunssilla, kävin kuuntelemassa, kun Kallion lukion oppilaat haastattelivat Koko Hubaraa, tapasin ihanaa lastenkirjailian Pipsa Pentin Kuvittajat Ry:n pisteellä, seurasin peräti kahta kasvatukseen liittyvää keskustelua ja kuuntelin Jaana Kapari-Jatan, Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin* sekä Seija Helanderin haastattelut*.

Pipsa Pentti taiteilee Lyyli-kuvutusta (klikkaa kirja-arvosteluun tästä)

Päivän päätteeksi seurasin myös Emma Alftanin, Veera Salmen ja Riikka Ala-Harjan keskustelun lastenkirjoissa esiintyvistä erilaisista perheistä.

Veera Salmi, Riikka Ala-Harja ja Otavan lasten- ja nuortekirjapäällikkö Emma Alftan

Kiinnostava oli myös keskustelu "Suomalaisnaiset sisällissodassa 1918", jossa historiantutkijat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen kertoivat omista tutkimuksistaan, naisten toiminnasta punakaarteissa sekä jonkin verran myös naisten kohtaloista sodan päätyttyä.

Messubrunssilla kirjailijat Roope Sarvilinna, Joonas Konstig, Heikki Valkama, Marianne Kurtto ja A.W. Yrjänä esittelivät uudet teoksensa ja vastasivat haastattelijana toimineen Satu Sirkiän kysymyksiin. Olikin mielenkiintoista kuunnella, mistä nämä hyvin erilaiset kirjailijat ovat saaneet innoituksensa teoksiinsa ja mistä he ylipäänsä ammentavat ideoita. Valkama esimerkiksi on kirjoittanut dekkarin Pallokala, ja hän kertoi asuneensa itse lähes koko lapsuutensa Japanissa, jossa hänen ollessaan 17-vuotias paikallinen mafia-pomo yritti naittaa hänet tyttärelleen.

Kurton esikoisromaani on nimeltään Tristania, ja sen tapahtumat sijoittuvat pienelle, kaukaiselle saarelle, johon Kurtto törmäsi tutkittuaan St. Helenan saarta erästä runoteostaan varten. Saari kiinnosti häntä niin, että hän halusi tutkia sitä lisää ja lopulta sijoittaa romaaninsa tapahtumat sinne. Romaanin lähtöidea olikin kodin-ajatus ja ihmisten halu asua tuolla karulla, kaukaisella saarella.

Yrjänä puolestaan kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa sadun keinoin näytettäisiin, millainen on yhteisön voima, ja hänen kirjansa Joonaanmäen valaat onkin kuulemma eräänlainen yhteiskntametafora. Yrjänä muuten paljastaa lainanneensa romaaninsa henkilöiden nimet ja ulkonäöt lähinaapureiltaan.

Kyrön uusin Mielensäpahoittaja-kirja on Suomen 100-vuotiasjuhlavuonna julkaistu Mielensäpahoittajan Suomi, joka on Kyrön mukaan hieman erilainen kuvaus Suomen historiasta. Se on Mielensäpahoittajan näkökulma historiallisiin tapahtumiin - joskin Mielensäpahoittaja joutuu peilaamaan omia näkemyksiään pojantyttärensä kautta, sillä romaanissa Mielensäpahoittaja kertoo ajatuksiaan tälle "likalle". Kyrö muistutti, että muistellessamme Suomen historiaa meidän olisi hyvä muistella kaikkia sen tapahtumia 100 vuoden ajalta. Juhlavuonna ei pitäisi keksittyä sanomaan "Kiitos 1939-45", vaan voisimme muistaa ja kiittää kaikkia heitä, jotka ovat rakentaneet Suomea ja kuljettaneet sen "suolta sushibaariin".

Brunssin jälkeen sain messukaverikseni Hyllytontun höpinöitä blogin Tiinan, jonka kanssa lähdimme Akateemisen kirjakaupan pisteelle kuuntelemaan Saara Tiuranimen ja kääntäjä Jaana Kapari-Jatan keskustelua. Kapari-Jatan tunnetuimpia käännöstöitä lienevät Harry Potter -kirjat ja muut Potterin velhomaailmaan sijoittuvat teokset. Hiljattain Tammi on julkaissut uudestaan niin sanottuun Tylypahkan kirjastoon kuuluvia kirjoja (Lue lisää Sininen keskitie -blogista), näytelmäkäsikirjoituksen Näkymätön lapsi sekä elokuvakäsikirjoitukseen perustuvan teoksen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Keväällä 2018 ilmestyy lahjateos Harry Potter - Taikuuden historia.

Tiuraniemi kysyikin Kapari-Jatalta, miltä paluu Potter-maailman pariin on tuntunut. "Se tuntui ihanalta", Kapari-Jatta paljasti. Hänellä ei myöskään ole mitään sitä vastaan, että nyt julkaistaan näitä elikuvakäsikirjoituksia ynnä vastaavia, sillä hänen mielestään on vain nykyaikaista, että julkaistaan kirjoja, elokuvia ja näytelmiä eli hyvin monenlaisia teoksia. Kapari-Jatta myös uskoo, että Potter-kirjojen äiti J.K. Rowling on tyytyväinen, että esimerkiksi Ihmeotukset on julkaistu kirjallisessa muodossa.

Lauantaina minun messupäiväni viimeinen ohjelma oli kirjaesittely/ runotuokio Leijona se venytteli - 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta, jossa Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto lukivat runoja kokoamastaan Leijona se venytteli -runoteoksesta sekä kertoivat kirjan synnystä. Myös kirjan kuvittaja Maija Hurme oli mukana kertomassa, millainen prosessi tuon kirjan kuvittaminen oli ollut. Hurmeen kuvat ovat hienoja, ja niistä näkee, että hän o käyttänyt paljon aikaa tutkiakseen, millaista lapsuus ja elämä on ollut ennenvanhaan. Hän kertoi käyttäneensä paljon valokuva-aineistoa ja kolunnensa kirpputoreja sekä sukulaisten ja tuttavien kätköjä löytääkseen esineitä ja asioita joita saattoi käyttää kuvituksessa mallina.

Maija Hurme kertoo kirjan kuvitusprosessista.
Hänellä oli mukana esineistöä, jota hän käytti mallina
kuvitustyötä tehdessään!

Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin, ja ihastelin, kuinka hienosti kirjaan valittujen runojen kautta näkyy Suomen muuttuminen. Se oli Korolaisen ja Tuluston mukaan heidän tarkoituksensakin. Kysyin heiltä, oliko helppoa valita runot kirjaan ja päättää, mitkä runot pitää vastaavasti jättää siitä pois. Kumpikin sanoi, että toisaalta tehtävä oli helppo, sillä he ovat jo 1990-luvulla kirjoittaneet teoksen suomalaisten lastenrunojen historiasta, mutta toisaalta pois jäi paljon sellaisia tunnettuja runoja, jotka on itseassa kirjoitettu jo ennen itsenäistymistä. Nykyrunoja taas on heidän mukaansa niin paljon, että oli aikamoinen runsaudenpulakin välillä.

Riitta Tulusto ja Tuula Korolainen lukevat valikoituja runoja.

Tähän keskusteluun ja kirjaesittelyyn oli hyvä lopettaa pitkä ja onnistunut messupäivä.

Sunnuntaina olin messuilla vain muutaman tunnin ajan, mutta sain silti seurata niin kiinnostavia, hauskoja ja tärkeitä kirjakeskusteluja, että enempää en olisi oikein enää pystynytkään sisäistämään. Aamusta tosiaan seurasin Pitkäsen ja Louhen haastatteluja, minkä jälkeen säntäsin Aleksis Kivi -lavan eturiviin kuuntelemaan, kun Saara Tiuraniemi ja kirjailija sekä akateemikko Hannu Mäkelä kävivät tärkeää keskustelua lasten lukutottumuksista ja puhuivat siinä ohessa myös Mäkelän uusimmasta lastenromaanista Voimalla seitsemän pöllön.

Hannu Mäkelä ja Saara Tiuraniemi keskustelevat lasten lukutottumuksista ja teoksesta
Voimalla seitsemän pöllön.

Keskustelu kiertyi aika pian päivänpolttamaan aiheeseen siitä, miten nykylapsille luetaan vähemmän kuin ennen ja kuinka lasten lukutaito heikkenee. Mäkelä kertoi itse kasvaneensa kodissa, jossa hyvä lukutaito oli itsestäänselvyys, ja huomanneensa kasvaessaan, että kirjat tuovat muun muassa apua ja lohtua tiukoissa paikoissa. Niiden joukosta kun löytyy aina sellainen teos, jonka tarinassa joku elää samanlaisia vaiheita, kun lukija itse. Tämä muuten linkittyykin siihen aikaisempaan Pitkäsen ja Halkolan keskusteluun siitä, että kirjat ovat turvallisia alustoja lasten käsitellä omia tunteitaan.

Mäkelä nosti esiin muitakin syitä, miksi lukeminen ja hyvä lukutaito on niin äärimmäisen tärkeää. Hän muistutti, että mitä enemmän lukee, sen paremmin voi ymmärtää kieltä ja sen hienouksia. "Ihmiset, joiden lukutaito on huono, ovat yhteiskunnassa kuin orjan asemassa. Ne, jotka lukevat, kirjoittavat lakeja ja hallitsevat", hän tiivisti. Onhan selvää, että jos ei voi ymmärtää kirjoitettua kieltä, on vaikeampi toimia yhteiskunnassamme. Siksi Mäkelä oli myös sitä mieltä, että lapsillekin pitäisi tarjota myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sisällä pelkästään yksinkertaista kieltä. Kun tekninen lukutaito on hallussa, on hyvä lukea kirjoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. "Yksinkertaisista kirjoista oppii yksinkertaisia asioita", Mäkelä totesi.

Tiuraniemi ja Mäkelä puhuivat myös tästä meidän digiajastamme ja siitä, miten digilaitteet ovat vaikuttaneet lasten ja nuorten lukemiseen. Molemmat olivat sitä mieltä, että painettu kirja ei ole katoamassa, mutta digilaitteiden imu on kova. Laitteelta lukeminen saattaa vaikuttaa siihen, että nuori tai lapsi lukee hypähdellen katkelmasta ja otsikosta toiseen, eikä pysty keskittymään. Nykynuoret odottavatkin kuulemma kirjalta lyhyempiä lukuja ja enemmän kuvia, ja kuvan merkitys lastenkirjoissa on Tiuraniemen mukaan kasvanut suuresti. Mäkelä naureskeli, että olemme hiljalleen emojien ynnä vastaavien myötä taantumassa taas sinne kuvakirjoitus- ja nuolenpääkirjoitusaikaan.

Kumpikin keskustelijoista muistutti, että lasten- ja nuorten lukutaidon parantamisessa ja lukuinnon kasvattamisessa koulujen rooli on tietysti oleellinen, mutta ei riittävä. On kotien tehtävä aktivoitua tässä asiassa!

Tämän mielenkiintoisen keskustelun jälkeen olikin sitten hyvä siirtyä kuuntelemaan keskustelua Miten sytyttää nuorten lukuinto?, johon osallistuivat äidinkielenopettaja Leena Paasio-Leimola, kirjailija Kalle Veirto sekä Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís. Veirto oli sitä mieltä, että nuorille pitää kertoa selkeästi, jopa uhkakuvia luoden, mitä tapahtuu, jos ei lue. Hän viittasi siis siihen samaan syrjäytymiseen, mistä Mäkeläkin omassa puheenvuorossaan oli puhunut. Paasio-Leimola on opettajana huomannut, että kirjailijavierailut ovat erinomainen tapa lisätä nuorten kiinnostusta kirjoja kohtaan, sillä silloin kirja saa ikään kuin kasvot. Yläkoulussa kirjailijavierailut innostavat lapsia ja nuoria myös kirjoittamaan ja keskustelemaan kirjoittamisesta sekä kirjallisuudesta. Paasio-Leimolan mukaan nuoret lukevat mielellään kirjoja, jotka käsittelevät arkea, harrastuksia ja muita heille tuttuja asioita. Sen lisäksi taitavat lukijat nauttivat urbaanista fantasiasta ja moninaisuutta käsittelevistä teoksista.

Ilmi Villacís haastattelee Leena Paasio-Leimolaa ja Kalle Veirtoa.

Sunnuntain hauskin ohjelma oli ehdottomasti kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan haastattelu. Olen aikaisemminkin huomannut, että Nopolat ovat taitavia esiintyjiä, hyviä sanailemaan ja onnistuvat viihdyttämään yleisöä välillä melko sarkastisilla ja itseironisillakin kommenteillaan. Nopolat ovat kirjoittaneet yhdessä sekä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja että Risto Räppääjiä. He ovat tehneet näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia teoksistaan, ja molemmat ovat julkaisseet myös itsenäisesti kirjoittamia kirjoja. Tiina kirjoittaa Siiri-kirjoja, ja Sinikalta ilmestyi hiljattain aikuisille suunnattu kirja Onko teillä tämmöistä? 

Kirjojen aiheet tulevat kuulemma heidän omasta elämästään, sillä hyvin monilla jutuilla on ainakin tunneside heidän omaan elämäänsä. Siskokset naureskelivat, että Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat ovatkin oikeastaan vain fantasia heidän omasta lapsuudestaan, joka olisi voinut olla villimpikin. "Me vaan eletään lapsuutta uudelleen vanhuuten saakka!" Sinikka kertoi, että hän oli lapsena tunnollinen ja kunnollinen kuin Heinähattu ja näin ollen Tiina oli sitten se sotkuinen Vilttitossu, jota aina verrattiin isosiskoon.

Ihastuttavat, taitavat ja hauskat Sinikka ja Tiina Nopola, joilta on tänä vuonna ilmestynyt yhteensä
seitsemän kirjaa (mukana laulukirja, ruokakirja ja yksi uusntapainos)

Haastattelija Taru Torikka esitti minua askarruttaneen kysymyksen ja tiedusteli, kuinka siskokset onnistuvat kirjoittamaan niin hyvin yhdessä. Eivätkö he riitele? Nopoloiden mukaan työskentely on aika helppoa, eikä riitoja pahemmin synny. Sitä edesauttaa samanlainen kielen- ja huuorintaju. He tekevät kirjoittaessaan ikäänkuin käsityötä: kirjoittavat monia versioita, lukevat tekstejä ääneen, näyttelevät eri hahmoja ja kuulostelevat, kuinka kukin puhuu ja miten mikäkin repliikki istuu henkilöiden suuhun. Nopolat muistuttavat, että he kirjoittavat ennen kaikkea itselleen, eikä vain lapsille.

Meidän lapsemme tykkäävät sekä Siiri että Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoista, ja esikoinen kehui juuri hiljattain tietävänsä kuka Risto Räppääjä on. Siksipä minun oli aivan pakko rientää Nopoloiden haastattelun jälkeen Tammen osastolle, jossa sain Sinikalta ja Tiinalata nimikirjoituksen heidän viimeisempään Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaansa Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö.

Palasin Helsingin Kirjamessuilta kotiin pää pyörällä, tyytyväisenä ja kaksi kangaskassia täynnä kirjoja. Oli mahtavaa kuunnella hienoja ohjelmia ja tavata erittäin mukavia ihmisiä! Kiitos, ja ensi vuonna sitten uudestaan!