Kaarnan kätkössä - Väkiveriset 1: Metsän kirja

Sini Helmisen kirjoittama nuortenromaani Kaarnan kätkössä (Myllylahti 2017, arvostelukappale kustantajalta) aloittaa uuden kotimaisen Väkiveriset-fantasiasarjan, jossa suomalainen mytologia hahmoineen kietoutuu osaksi reaalimaailmaa. 17-vuotias Pinja saa ylioppilaskesänään tietää olevansa puoliksi metsänneito ja tutustuu maailmaan, joka on tuttu vain kansansaduista ja -lauluista. Se maailma vilisee hiisiä, metsänneitoja ja sinipiikoja. Yhtä autuaan turvallinen se maailma ei kuitenkaan ole kuin meille tuttu laulu "Pieni tytön tylleröinen" antaa ymmärtää.

Kesän alussa Pinjasta tuntuu kuin hänen koko maailmansa romahtaisi, kun poikaystävä Arttu osoittautuu petturiksi. Samaan aikaan merkillinen sinimekkoinen Tuulia-tyttönen alkaa ilmestyä Pinjan nenän eteen milloin mistäkin. Nenäkäs Tuulia väittää olevansa sinipiika, joka on lähettty suojelemaan Pinjaa, joka puolestaa on oikeasti sukua metsänneidoille.

Pinja ja hänen äitinsä alkavat nopeasti olla vakuuttuneita siitä, että tämä näkee omiaan ja on siksi kovaa vauhtia tulossa vähintäänkin mökkihöperöksi. Niinpä Pinjan äiti hankkii tytölle töitä kaupungin puutarhaosastolle, eikä ota kuuleviin korviinsa tytön vastaväittäiteitä. Töissä Pinja tutustuu kauniiseen Virveen, jonka läheisyys ja hajuveden pihkainen tuoksu saavat Pinjan sydämen tykyttämään ja posket kuumottamaan. Pian alkaa näyttää siltä, että myös Virve nauttii Pinjan läheisyydestä ja kokee syvää yhteenkuuluvuutta tämän kanssa.

Pinja tiukka ja hieman ahdasmielinen äiti ei kuitenkaan katso hyvällä tyttärensä uutta suhdetta tai sitä, että tämä löytyy erään mielenkiintoisen illan päätteeksi heidän olohuoneestaan alasti ja tukevasti humalassa puhumassa itsekseen. Äiti lähettää Pinjan isovanhempiensa luo maalle, ja näyttää siltä, että Virven ja Pinjan tuore suhde kuivahtaa kokoon heti alkuunsa.

Maalla elämä on hiljaista ja puuduttavaa aina siihen saakka, kun Pinja lähtee erään epäonnisen baarireissun päätteeksi komean Marraksen kyytiin, ja saa pian huomata, että nuorukainen on kaikkea muuta kuin mukava naapurinpoika. Marras vangitsee Pinjan ja vie tämän hiisilinnaan orjaksi. Onneksi Tuulia saapuu apujoukkojen kanssa pelastamaan satimeen ajautunutta Pinjaa, joka oppii karkumatkalla paljon itsestään, sisäisestä voimastaan ja siitä mitä tarkoittaa olla metsänneito. Hänelle myös selviää, miksi hänen selässään on joskus kasvanut kovasti kaarnaa muistuttava ihomuutos, jonka hänen vanhempansa leikkauttivat pois Pinjan ollessa kuusivuotias.

Vaikuttaa siltä, että suomalainen mytologia on nyt kovassa nosteessa nykykirjallisuudessa, eikä se suinkaan ole huono asia. Meillä on hieno tarusto, josta riittää ammennettavaa useampaankin fantasiasarjaan. Tässä blogissa on aiemmin esitelty Louhi-sarja, joka yhdistelee Kalevalan henkilöitä, suomalaista mytologiaa ja nykynuorten maailmaa toisiinsa. Sekä Louhi-sarjassa että tässä Väkiveriset-sarjassa päähenkilönä on lukioikäinen tyttö, joka oppii, että meidän näkemämme maailma onkin kaikkea muuta kuin mitä olemme aina uskoneet. Näille tarinoille on ominaista myös itsensä etsiminen, nuoruuteen liittyvät kasvukivut, itsensä hyväksyminen ja rakastuminen. Siinä missä Louhi-sarjan kirjat toimivat myös itsenäisinä osana, on tämä Kaarnan kätkössä - Väkiveriset 1: Metsän kirja selvästi enemmän kokonaisen sarjan avausosa. Minun on kuitenkin lukijana vaikea keksiä, mihin suuntaa sarja lähtee etenemään, mutta voisin veikata, että röyhkeät ja hurjat hiidet tulevat olemaan seuraavissa osissä vahvasti esillä...

Väkiveriset on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Luultavasti siitä syystä Helminen on kirjoittanut kirjansa henkilöhahmot puhumaan tavalla, jolla voisi ajatella nykynuorten puhuvan. Totta puhuen minua rupesi kyllä jossain vaiheessa hieman ärsyttämään Tuulia-sinipiian korostetun nykyteinimäinen puhetapa ja se seikka, että alaikäinen Pinja oli aika montakin kertaa tukevasti humalassa. Olisikin mukava kuulla, miten nuoret itse kokevat tämän romaanin. Kirjan kansi minusta todella kaunis ja onnistuu varmasti houkuttelemaan lukijoita. Kannen on kuvittanut Karin Niemi.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Mai Laakso ja edesmennyt Lukutoukka-Krista, joka kirjoittaa teoksesta kauniisti: "Sanon vain, kokeilkaa Helmisen esikoisromaania, antakaa hänen viedä teidät metsään! Nautitte."